JUMALAN LAPSEN
TURVALLISUUS
Pelot ja mitä niille
pitäisi tehdä.
Kaikki muistamme lapsuuden aikaiset
piiloleikit. Oli jännittävää mennä piiloon ja odottaa,
löydettäisiinkö meidät. Iän karttuessa leikit jäivät, mutta taitaa
olla niin, että toisilta kätkeytyminen jatkuu yhä vaikkakin
toisenlaisena. Salaamme sisintämme. Olemme löytäneet sieltä
sellaista, josta vaikenemme. Pelkäämme tuoda ilmi esimerkiksi
monenlaisia pelkojamme.
Saksalainen
lääkäri Lechler jakaa pelot neljään ryhmään:
elämän pelko,
syyllisyydestä ja minäkeskeisyydestä johtuva pelko ja sairaalloinen
pelko.
Lechler
mainitsee, että pelko oli ensimmäisen
synnin välitön seuraus
ja että se on siitä alkaen ollut Jumalasta vieraantuneen ihmisen
erottamaton seuralainen. Siinä on pelon alkuperä: se on sidoksissa
ihmisen jumalasuhteeseen.
Niin. "Missä olen?" ja
"Miksi olen tässä missä olen?"
Juuri tätä olisi pelkojen ja
turvattomuuden ahdistaman ihmisen uskallettava kysyä. Mutta
uskaltaako hän?
Muitten pelkojensa lisäksi
ihminen pelkää ehkä eniten sitä, että hänen olisi tunnustauduttava
siksi mikä hän todellisuudessa on: apua tarvitsevaksi. Pelkoa
herättävistä tilanteista emme voi täällä koskaan vapautua, mutta
voimme viedä hätämme Auttajalle. Sellainen on olemassa. Asiat saavat
olla huonosti kun tullaan Jeesuksen luo, sanotaan.
Olemme tottuneet puhumaan
perusturvallisuudesta. Tarkoitan sillä sellaista sisäistä tuntoa,
joka antaa turvallisuutta kaikissa mahdollisissa elämäntilanteissa.
Mutta on selvää, että tuollaisen turvallisuuden voimme löytää vain
yhteydessä Jumalaan. Kuinka usein luemmekaan Pyhästä kirjasta sanat:
"Älä pelkää. " Lähes aina ne ovat Jumalan puhetta pelkäävälle
ihmiselle. Tämä suurenmoinen lupaus ei kuitenkaan vapauta meitä
pelkoja ja turvattomuutta aiheuttavista olosuhteista, johtuivatpa ne
vaikka luonnonvoimista tai toisen ihmisen meille aiheuttamasta
uhkasta. Ei se vapauta myöskään
sairauden aiheuttamista
kärsimyksistä. Kaiken tämän keskellä se on kuitenkin luottamusta
hyvän Jumalan johdatukseen ja läsnäoloon. Jumala hallitsee
tilanteen.
Mikä lohduttava salaisuus
kätkeytyykään esimerkiksi tällaiseen lupaukseen: "Kaikki yhdessä
vaikuttaa niitten parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat" (Room. 8:28).
"Jeesus ei vaatinut
oppilailtaan pelottomuutta. Hän ei pitänyt pelkoa luonnottomuutena",
huomauttaa Lechler. Jeesus ymmärtää nytkin meitä, kun pelkäämme.
Saamme tuoda pelkommekin hänelle, On tärkeää muistaa myös toinen
näkökohta. Kun uskovinakin joudumme pelon valtaan, on meidän hyvä
erottaa toisistaan sielun lepo ja hengen lepo. Pyhä kirja puhuu
ihmisestä kolmitahoisena olentona. Hänellä on ruumis, sielu ja henki
(Hebr. 4:13).
Kaksi ensin mainittua ovat
tuttuja käsitteitä, mutta mikä on "henki"? "Henki on se alue, jossa
usko asuu, se osa, jossa me voimme olla Jumalan lapsia, luontomme
sisin osa, joka tekee meidät enkelien kaltaisiksi. Se olemuksemme
osa, joka yksinään pystyy seurustelemaan Jumalan kanssa." Raamattu
ilmaisee ajatuksen esimerkiksi näin: "Kaiken hän on tehnyt kauniisti
aikanansa, myös iankaikkisuuden hän on pannut heidän sydämeensä" (Saarn.
3:11).
Myös Paavali kertoi
rauhattomuudesta ja ulkoapäin tulevista uhista ja ahdistuksista,
mutta kuitenkin hänellä oli lepo hengessä.(2 Kor. 7:5)
Pietari huomauttaa, että
sielunvihollista on vastustettava. Jos on totta, että kaikki rohkeus
on vain voitettua pelkoa, silloin meidän kannattaa ottaa huomioon
sekin varoitus, ettemme tekisi peloistamme itsellemme suojamuuria
välttääksemme taistelua. Sellainenkin lienee mahdollista. Uskon
rohkeutta ja pyhää pelkoa tarvitsemme. Vihollinen on lähellä, muttei
Herrammekaan ole kaukana. Herra on sanonut: "Älä pelkää! Minä olen
ensimmäinen ja viimeinen... minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet"
(Ilm. 1:17—18). Tällaisen Herran turvissa sinäkin selviydyt perille.
Poimintoja Toivo Lemmetyisen kirjasta
LÄHELLÄ ISÄÄ
