18.5.2004
Hyvät ystävät!
Tulin 1967 Kajaaniin vuodeksi. Olin
sanonut Helsingissä opiskelukavereille ja muille
tuttaville, että voi kai sitä asua vuoden vaikka
Kajaanissa – tulkaahan käymään.
Siihen aikaan oli tapana mennä henkilökohtaisesti
kysymään, mitä opetustyötä olisi ja missä. Niinpä
kiipesin kevättalvella Etelä-Esplanadilla olevan jykevän
graniittilinnan, silloisen Kouluhallituksen, portaita
kyselemään seuraavan syksyn mahdollisuuksista. Suurin
osa valmistuneista ja auskultoineista hakeutui
oppikouluun, mutta minä kuljin kansanopetusosaston ja
seminaarilaitoksen opasteiden mukaan ja päädyin
kouluneuvos Laurilehdon huoneeseen. Kajaaniin tulisi
äidinkielen lehtoraatti haettavaksi.
Minusta näytti, että kouluneuvos oli koko ajan
jutellessamme nauruun purskahtamaisillaan. Ilmeisesti
näin olikin, sillä hän sanoi: ”Olettehan te vähän nuori
sinne, mutta se on vika, joka korjaantuu itsestään.” Ja
kehotti hakemaan.
Hankin käsiini Kajaanin seminaarin vuosikertomuksen.
Selasin opetettavat aineet ja oppimäärät, huomasin
ortodoksisen kirkkolaulun. Voi miten eksoottista ja
kiinnostavaa. Näytin ystävälle, joka totesi kuivasti:
”Mutta ethän sinä sitä opeta.” No en mutta silti. Tosin
Kajaani oli turhan pohjoisessa. Minun ikkunastani
pitäisi näkyä jaloja lehtipuita, ei korpikuusia.
Hain paikkaa ja sain sen. Äidinkielen lehtori Helmi
Arffman oli jäänyt vähän yllättäen eläkkeelle, ja virka
oli julistettu vuodeksi auki. Kesärehtorina oli
harjoittelukoulun kansalaiskoululuokkien opettaja Arvi
Kolehmainen, joka tässä pestuuvaiheessa kertoi
puhelimitse käytännön asioista. Kun sitten tapasimme ja
olimme tutustuneet, hän sanoi ajatelleensa muutamaa
keskustelunaihetta: ”Kun minä näin tuon naaman,
nauratti, että olin kysynyt, montako ikälisää.”
Päättelin, että paikkakunnan lehden nimi on Kainuun
Sanomat ja lähetin siihen asunnonhakuilmoituksen. Ei
ollut nettisivuja, joista tutustua kaupungin tai
työpaikan piirteisiin. Matkustin keskikesällä muuttoa
valmistelemaan seudulle, joka oli minulle aivan vieras.
Tulin junalla, lättähatulla, rataa, jota ei aikoihin
enää ole käytetty, Äänekoskelta pohjoiseen. Luin junassa
Tito Collianderin Lapsuuteni huviloita. Maisema kävi yhä
latteammaksi, järvet olivat vähissä. Ylivieskassa oli
junanvaihto. Kiuruvedelle tullessa ikkunasta näkyi
itäsuomalaisen kumpuilevaa maastoa. Iisalmen tienoilla
huomio kiinnittyi erikoisiin ulkorakennusten oviin,
joissa oli yleensä punamultapohjalla valkoiseksi
maalatut kehikot, ylä- ja alaosassa X:n muotoon
ristikkäin lyödyt valkoiset laudat. Olin laatinut
sana-artikkeleita kansatieteen sanakirjaan, joten olin
altis havaitsemaan esineellisen kansankulttuurin
ilmentymiä.
Asuin Kajaanin Seurahuoneella. Olin saanut kaksi
asuntotarjousta. Luin Collianderin loppuun. En tiennyt,
miten Kauppakadun numerot sijoittuivat; toinen tarjous
oli numerosta 3 ja toinen 44. Valitsin jälkimmäisen,
tämän naapuritalon, jossa asuin kolme ensimmäistä
Kajaanin-vuottani.
Illaksi olin sopinut tapaamisen seminaarin rehtorin
Paul Sonnyn kanssa. Kävelin Seurahuoneelta suoran reitin
seminaarin puistoon ja rehtorin asunnon, nykyisen
hallintorakennuksen, ovelle. Ulko-ovessa ei ollut
mitään, millä hälyttää, mutta se oli auki. Nousin
portaat ja tulin aulaan, josta oli monta ovea eri
puolille, kaikki kiinni. Minulla oli vaalea jakkupuku,
jonka hame ulottui reilusti polven yläpuolelle. Jostakin
siihen ilmestyi iso koira, joka hetken nuuhkittuaan
alkoi nuolla polviani.
Koira oli vienyt huomioni, ja pian tuntui, että joku
tuijottaa minua. Vasemmalla olevasta ovesta oli tullut
rehtori Paul Sonny, joka tarkkaili tilannetta hiljaa.
Kun huomasin hänet, tervehdimme. Ensi sanoikseen hän
kysyi: ”Jahah, paljonkos teillä on ikää?” Kysyi, niin
kuin lapselta tai vanhukselta kysytään.
”Kaksikymmentäkuusi”, vastasin. ”No eipä oo paljon
mittään”, hän totesi.
Herrasmiehenä hän lähti saattamaan minua
majapaikkaani. Hänellä oli huopahattu, joka nousi
ahkerasti vastaan tulevien tuttavien edessä, ja
käsivarrelle oli heitetty berberi. Äskettäin ajattelin,
että hän oli elämäni ensimmäinen Kajaanin opas, jonka
esittelytyyliä ei tosin ole tullut mieleenkään
jäljitellä omassa harrastuksessani. Kuljimme täältä
katsoen vasenta katukäytävää. Raatihuoneen paikkeilla
hän alkoi viittoilla oikealle ja sanoi karjalaisittain:
”Täs oikeel on kommunistie ossuuskauppa ja täs vasemmal
on porvarie ossuuskauppa.” Siis OTK ja SOK, E-myymälä ja
Sokos.
Olen kertonut ensikosketuksesta Kajaaniin ja tulevaan
työpaikkaan ennen kuin ensimmäinen lukukausi oli
alkanut. Haluan olla kuulijoille huomaavainen
muistelija: niputan 30 vuotta yhteen ja sivuutan sen
maininnalla. Yksi Kajaanin-vuosi venyi 37:ksi, mihin
suhtaudun itse vähän epäuskoisesti, mutta tottahan se
on. Yksityiselämässä Paul Sonnysta tuli appeni ja polvet
liponeesta saksanseisojauroksesta puoliksi omani. Kolme
poikaani ovat syntyperäisiä kainuulaisia, samoin kaksi
pojantytärtä. Mieheni Erik kuoli seitsemän vuotta
sitten.
Olen saanut tehdä elämäntyöni tärkeäksi kokemallani
alalla, äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana.
Äidinkieli on ihmisen ajattelun väline, ensimmäinen,
sisin, syvin, tunteen ja tiedon liitto. Suomalaiselle se
on suomi, kiinalaiselle kiina. Maailman kielissä on
enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä.
Realistinen kuva omista teorioista on säilynyt
opetusharjoittelun kautta. Harjoittelun ohjaus on
rikastuttanut didaktikon työnkuvaa, yhteistyö
opiskelijoiden ja luokanlehtoreiden kanssa on tuottanut
monia oivalluksia, toivottavasti koululaisten parhaaksi.
Kirjoittaminen, taitojen taito, ja sen opettaminen, on
ollut minulle erityisen läheistä.
Surulliseksi tässä tilanteessa tekee se, että
hallinnon toimin äidinkielen opetuksen arvo kielletään.
Avoimia virkoja ei täytetä. Sama säästöihin vetoaminen
koskee monia muitakin virkoja, esimerkiksi kaikkien nyt
lähtevien. Toivottavasti tämä aallonpohja on
väliaikainen. Opettajia on Kajaanissa koulutettu yli 100
vuotta. He tekevät työtään eri puolilla maata, monet
ulkomailla. Eikö se jos mikä ole yhteiskunnallista
vaikuttamista? Se on fakta, jota älköön mikään
vastaperustetun yliopistokeskuksen huuma himmentäkö.
Eläkkeelle jäävältä kysytään usein, miten saat aikasi
kulumaan. Jos Luoja suo ikää ja terveyttä, ei huolta.
Minä kirjoitan ja luen, tässä järjestyksessä. Maalaan ja
piirrän. Opettelen tuntemaan maapallon 9300 lintulajista
murto-osan. Ehkäpä kasvatan lisää punaisia
irlanninsettereitä, kauniita ja viisaita. Ja
lastenlapset ovat kivoja.
Kun ei ole itse vaihtanut työpaikkaa, työpaikka on
vaihtanut nimeä seminaarista
opettajankoulutuslaitokseksi, -yksiköksi,
yliopistokeskukseksi. Moni asia on muuttunut ja talossa
tehdään monenlaista työtä. Ollaan kokouksissa, ja ne
pöydät, joiden äärellä tavataan, on katettu A-nelosilla
eikä niiden ympärillä tutustu kehenkään. Talo on
varmasti täynnä potentiaalisia ystäviä. Mitä toivon
työyhteisölle? Kollegan ja opiskelijan arvostaminen,
lähimmäisen kunnioittaminen yleensä on tavoittelemisen
arvoista.
Kun Kaija siivosi työhuonettaan, hän muisti, että
olin joskus antanut hänelle lentokoneeseen liittyvän
runon. Mistä lienee tullut mieleen, paperipinoista
varmaan. Olin vuosikausia valtakunnallisessa
lehtoriliiton hallituksessa, ja kerran kokousmatkalta
tultua ja koneen laskeuduttua Flooranpäivänä seitsemän
vuotta sitten kirjoitin runon, jonka sanoma ei
mielestäni ole vieläkään vanhentunut.
ILMATILASSA ILMAA
Suomen ja Euroopan ilmatila
täynnä lentokoneita,
joissa turhiin kokouksiin
lähetettyjä
turhia virkamiehiä.
Matkalaskut,
puolipäiväraha, kokopäiväraha,
ulkomaanpäiväraha.
Lounaita, illallisia, kahvi avec.
Kokoukset täynnä
hevosenkengän muotoisia pöytiä,
pitkiä pöytiä,
jalopuisia kiiltäviä lakattuja pöytiä.
Puheenjohtajan nuija,
sihteerin lehtiö,
asiantuntijan kalvot.
Pöydän ympärillä
päät nyökähtävät,
eivät hyväksyntää vaan unta.
Puhelimet faksit
videotykit verkot
tuovat asian lähelle,
jos asiaa on.
Jättäkää
ilma
kevään linnuille.
(Flooranpäivänä 13.5.1997)
Leenakaisa Sonny
TAKAISIN EDELLISELLE SIVULLE
