7. Yhdenvertaisia

 

Harmaiden viikkojen jälkeen paistoi kevätaurinko vihdoin viimein tänne Kaakonkulmalle. Tuntui juhlalta lähteä ulos pitkälle lenkille. Pitkä lenkki on se, mikä pyyhältää Lepolan hautausmaan portin ohi, Terveyskeskuksen ympäri.

Tänään kävelin yksin, enkä pyyhkäissyt hautausmaan portin ohi, vaan astuin portista sisään.


Oli hiljaista ja äärettömän kaunista, valkoista. Aurinko paistoi kirkkaana puiden välistä. Paksu lumikerros oli peittänyt haudat. Vain muutamassa kivessä oli matkansa päättäneen nimi näkyvissä.

 

Minulla on tapana pysähtyä ensin kauniiden kivipaasien kohdalle. Katson, onko minun nimelleni vielä tilaa. Pieniä nimilappuja on kiviseinissä jo lähes kaksisataa, mutta tilaa on.

Kuvittelen kuinka lastenlapset aikanaan seisovat paasien edessä ja etsivät mumminsa nimen. Ehkä iloitsevat löytäessään.

Seison hetken ajatuksissani ja lähden jatkamaan Sotaveteraanien muistomerkille. Siinä voin muistella esivanhempia, edeltä menneitä, ennen kaikkea isääni ja äitiäni.

Veteraanihaudat ovat lumen peittäminä. Lumen alla olevien laattojen välissä kulkee pieniä, kapeita polkuja. Minä en poikkea poluille. Katson kauempaa rakkaiden ystävieni muistopaikkaa. Jatkan kulkemista läpi hautausmaan ja palaan takaisin portille.

 

Tuossa kävellessä mietin, että tänään tässä paikassa olijat ovat täysin yhdenvertaisia. Kukaan ei komeile kukkakoristeillaan tai komealla hautakivellään. Kaikki ovat tasavertaisesti yhtä paksun puhtaan lumen alla.

 

Viime vuosien aikana on yhä uudelleen ja uudelleen huudeltu yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon perään. Ei tahdo onnistua meidän ihmisten kesken. Aina joku kokee jäävänsä toisia huonommalle osalle, syrjäytetyksi.


Tänään ovat kaikki yhdenvertaisia, puhtaan valkoisen lumipeiton alla ainakin Lepolan hautausmaalla.


Siunaan heidän iäisyysmatkaansa.
 

 Paluu

 

Webmaster