1. Kymmenen hyvää vuotta
Loppumatka jatkuu päivä kerrallaan. Oletukseni on, että edessä on vielä kymmenen hyvää vuotta. Huomenna, jos herään, on taas edessä kymmenen hyvää vuotta. Näin on helpompi suhtautua alkavaan vanhuuteen.
Tosiasiassa vanhuus on jo alkanut. Sitä vaan ei itse huomaa. Joskus yllättyy kanssaihmisten suhtautumisesta. Huomaa saavansa vanhoille kuuluvaa kohteliaisuutta. Mukavaahan sellainen on, mutta samalla se laittaa uskomaan, että olisin vanha. Minähän olen vain sairas, en vanha.Onhan siitä jo aikaa, kun kerran kaupasta tullessani mietin, miten se ostotapahtuma oli niin erilainen, miellyttävä. Eihän siinä mitään muuta erityistä ollut, kuin että minua palveltiin hyvin ja kohteliaasti. Palveltiin juuri niin kuin olen nähnyt vanhoja ihmisiä palveltavan. Oma mieli on vielä niin nuori, että hätkähtää tuollaisesta.
Aikoinaan äitini, ollessaan lähes yhdeksänkymppinen, sanoi.
- En minä niitten vanhojen kerhoon mene.
Hän olikin pitkään erityisen toimelias ikäihminen, eikä tuntenut kuuluvansa vanhusten joukkoon, joukkoon, johon hän lopun lopuksi kuitenkin joutui.
Eihän sellaiseen porukkaan voi mennä, mihin ei tunne kuuluvansa. Mutta, kun on päässyt tai uskaltautunut kaltaistensa joukkoon, onkin tosi mukavaa. On samanlaiset elämänkokemukset, samantapaiset muistot, tuttu historia, kyllä puhuttavaa riittää. Eikä sillä ole väliä, kuuleeko toinen, pääasia, että saa puhua.
Me olemme täällä Etelä-Karjalassa yleensä puheliaita ja vilkkaita. Yhteen tullessamme puhumme hetken kaikki yhtä aikaa. Ilo on ylimmillään, kun kaikki saavat puhua, huolimatta siitä, että kukaan ei kuuntele. Kun on puhuttu, aletaan vasta keskustella, eli puhua ja kuunnella. Ja sitten kahvipöytään syömään Karjalanpiirakoita runsaalla munavoilla.Ihan tulee äitiä ikävä.
Leena Auranen
