|
Tosimies-lehden haastattelu Elämäkerrallinen |
|
Neljä isää Isä tulee, isä tulee, hoki äitini ja kiikutti nelivuotiaan poikansa katsomaan kamarin ikkunasta, kun väsynyt sotilas palasi kotiin. En ollut nähnyt isääni kuin muutamana hänen lomapäivänään. Lapsuuttani varjosti sota. Kaikesta oli puutetta. Maatalon tuotot olivat pienviljelijäperheessä sen verran pienet, että isäni hankki tuloja puutavaranostajana. Äitini perusti Lehtipalvelu Aurasen, jossa jo ennen murrosikää naputtelin kirjoituskoneella asiamiesten tilauslistoja. Vanhempani joutuivat sodan takia luopumaan koulutuksesta ja heillä oli kova halu laittaa ainoa lapsensa oppikouluun. Sinne menin vanhempieni tahdosta. Juuri kun elämä alkoi pienessä perheessämme ottaa siipiä alleen, isäni sairastui, ja menehtyi. Olin seitsemäntoista vuotias silloin. Äidille puolison kuolema oli kova paikka ja hän tukeutui minuun lähes kaikessa. Minulle jäi isän ikävä, liian varhain. Lukion aloittaminen loppui lyhyeen, kesti vain kolme päivää ja niistäkin yksi oli kirkkopäivä. Ilmoittauduin varusmiespalvelukseen vapaaehtoisena. Silloisen varusmiespalveluksen aikaan ei juuri lomia herunut, mutta minä sain elämäntilanteemme takia monta lomaa, yhden työlomankin. Kotitalon katto piti uusia. Sen työn oli jo aloittanut naapurissa asuva minua vanhempi poikamies, Jaakko. Hänen kanssaan usein saunoimme ja kävimme tansseissa. Lomilla hän aina pistäytyi meillä kuulemassa armeijan juttujani. Ilmeisesti hän oli käynyt meillä muulloinkin, koska äitini ilmoitti, että he ovat menossa Jaakon kanssa avioon. Tavallaan kysyivät, mitä mieltä asiasta olin. Mitäpä minulla siihen oli sanomista, kun tunsin Jaskan työteliääksi ja ’lookiksi’ mieheksi. Hänestä tuli siis isäpuoleni, vaikka enemmän pidin häntä isoveljenä. Ajokortin myötä minusta tuli lehtipalvelun markkinointipäällikkö. Tuossa vaiheessa meillä oli yli 200 asiamiestä. Kiertelin autolla Keski-Pohjanmaan pitäjillä innostamassa ja kouluttamassa asiamiehiä. He saivat ottaa vastaan kaikkien lehtitalojen tilauksia ja osa heistä menestyi hyvin, myös me. Kun televisio alkoi näkyä Kalajoella, niin vikkelänä poikana aloin myydä ja asentaa niitä muun liiketoimintani ohella.
Epäpätevästä
päteväksi
Äitini toimi
usein opettajien viransijaisena. Kerran hän oli luvannut sijaiseksi,
mutta ei muistanut, että maakuntakuoron solistina hänellä oli Norjan
matka samaan aikaan. Kansakoulun tarkastaja Halme totesi yks’kantaan,
onhan ’sulla poika’. Niin tämä poika tullessaan juuri
varusmiespalveluksesta ajoi mopolla suoraan Merijärven Pyhänkosken
koululle. Jalat tärisivät kylmästä ja jännityksestä, kun poljin
urkuharmonia aamuhartaudessa. Ollessani Haapaveden keskuskoululla tapasin aivan ihastuttavan Leenan, jolla oli muutakin päässä kuin maalia. Hän oli jo valmis lastenhoitaja Helsingin Lastenlinnassa, kun hän pitkillä yökkövapailla kävi vanhempiensa luona. Seurustelu alkoi ja jatkui kirjeiden välityksellä ja tapaamisilla noilla yökkövapailla. Syvällisesti ajatteleva Leena oli silloin uskova tyttö, mutta ihastuessaan minuun, maailman mieheen, kadotti hän uskonsa. Meidät vihittiin avioliittoon 1965 Haapaveden kirkossa. Lupasimme rakastaa myötä ja vastoinkäymisissä aina kuolemaan asti. Opiskelija-avioliitto alkoi pienessä yksiössä Kajaanissa. Viimeisenä lukukautena meille syntyi tyttö, se oli uutta siihen aikaan seminaarilaiselle. Valmistuin kansakoulun opettajaksi 1969. Nyt ei ollutkaan opettajan virkoja, mistä valita ja hakea, kuten kymmenen vuotta sitten. Koko maassa oli kolme vakinaista paikkaa haettavaksi. Leena sai lastenhoitajan viran uudesta Kainuun keskussairaalasta. Tämän takia ei ollut viisasta vaihtaa paikkakuntaa. Minulle järjestyi väliaikainen virka Kajaanin maalaiskunnan uudesta kansalaiskoulusta puutyön ja kuvaamataidon opettajana. Kolmen vuoden päästä oli minun vuoroni saada vakituinen virka Kajaanin keskuskoulusta. Tiilitalossa asuu onnellinen perhe Kerrostalon hankalien saunavuorojen takia aloimme unelmoida omakotitalosta. Unelma lähti nopeasti toteutumaan, saimme pankista lainan ja kaupungilta tontin Kajaanin Variskankaalta. Talo valmistui nopeaan tahtiin. Seuraavana syksynä muutimme uuteen kotiin. Mainoslauseen mukaan tiilitalossa asui onnellinen perhe joskus hampaat irvessä. Tyttäremme syntyivät neljän vuoden välein. Urheilullinen kun olin niin lapsetkin syntyivät olympia vuosina, ensimmäinen Meksikon, toinen Münchenin ja kolmas Montrealin kisojen vuosina. Tytöillähän poikia saa, lohduttelin sukulaisia. Moskovan kisoja muu maailma boikotoi, niin mekin tässä lasten hankinnassa. Osallistuimme perheenä muun muassa Kajaanin Kamerakerhon toimintaan. Meillä vanhemmilla oli luottamustoimia ammattiyhdistysliikkeessä. Leena oli perustamassa TEHY’ä ja minä Luokanopettajaliittoa OAJ siipien suojaan. Kesäisin opetin Kameraseurojen liiton valokuvauskursseilla.
Vaarallinen
rukous Lastenhoito-ongelmat tutustuttivat meidät naapurin perheeseen. Menin kysymään, ottaisiko rouva lapsemme hoitoon. Talossa oli aina siistiä ja viidestä villistä pojastaan huolimatta uskova hoitotäti oli kuin itse rauhallisuus. Samaan aikaan Leena alkoi kaivata paluuta seurakuntayhteyteen. Hän pelkäsi, että jos nyt kuolee, ei pääse taivaaseen. Päivähoidosta tullessaan lapset lauloivat usein tuttua laulua ” Milläs minä pääsen taivaaseen? Sen laulun loppu kertoi ratkaisun. Syntini kun hylkään ja tunnustan silloin minä taivaan jo omistan! Uskomalla Herraan Jeesukseen pääsen minä varmasti taivaaseen!” (trad.) Vaimoni paluu uskonelämään ja tyttöjeni laulu puhuttelivat minua ja aloin käydä Leenan mieliksi Kainuun Kansanlähetyksen seuratuvassa. Kun puhujat alkoivat puhua minun synneistäni ajattelin, että vaimo on heille kertonut elämäni ongelmista. Minulle oli kertynyt jo ’viisi virkaa ja kuusi nälkää’ ja tuli hätä omasta elämästä. Kerran kuuntelin saarnaa radiosta ja pappikin tiesi syntini. Hänelle ei vaimo ollut voinut kertoa, joten ymmärsin Jumalan puhuttelevan minua. Lopulta annoin periksi, vaikka olin aina valmis lisäämään jotain omaa ansiota taivaspaikkaani. Rukoiltuani ensimmäisen vaarallisen rukouksen, että Jeesus ratkaise sinä minun ongelmani, minusta tuli syntinen mies. Luin Markuksen evankeliumista "Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänet heitettäisiin mereen myllynkivi kaulassa. Mark. 9:42 Minä olin se mies, jonka kaulaan kuului myllynkivi, koska olin vietellyt maailmaan vaimoni. Tarvitsin oikein vanhanaikaisen ripin, että pääsin kuulemaan nuo ihanat sanat ’Se on täytetty’. Rippi-isä joutui vielä vakuuttelemaan minulle, että luulenko Jeesuksen jättäneen jonkun syntini sovittamatta. Ei jättänyt. Toinen vaarallinen rukous Uskoon tultuani toimin vapaaehtoisena vastuunkantajana ja puhujana Kansanlähetyksen piirissä. Muutaman vuoden kuluttua kerran palattuamme Leenan kanssa puhuttelevista päiväseuroista esitimme toisen vaarallisen rukouksen: Olemme valmiita, vaikka kokoaikaiseen Jumalan valtakunnan työhön. Samana iltana jo soi puhelin ja kysyttiin yhteen hengelliseen tehtävään. Tuosta järjestöstä ei myöhemmin otettu yhteyttä, mutta se pani prosessin liikkeelle. Saimme vielä odottaa puolitoista vuotta ennen kuin minuun otettiin yhteyttä Etelä-Saimaan Kansanlähetyksestä. Päätös syntyi nopeasti ja muutimme Lappeenrantaan kesällä 1988. Aloitimme uuden kodin rakentamisen välittömästi. Kokemusta Kajaanista oli sen verran kertynyt, että piirsin ja suunnittelimme Leenan kanssa omakotitalon niin valmiiksi, että vain puhtaaksi piirtäminen jäi rakennusmestarille. Asuimme naapuritontilla asuntovaunussa kolme kuukautta ja tytöt nukkuivat teltassa. Kesä oli lämmin ja Leena laittoi ruokaa rakennusmiehille pihalla. Syksy oli sateinen ja kosteus hidasti rakennuksen valmistumista. Lopulta talo tarkastettiin ja pääsimme asumaan. Jumalan aikataulut ovat tarkkoja, samana yönä, kun tytöt muuttivat taloon, tuuli repi teltasta katon. Kansanlähetyksen piirin työ Lappeenrannassa seitsemässätoista seurakunnassa vei miehen mukanaan ja vaimokin sai sihteerin paikan piirin toimistosta.
Järjestimme
seurakunnissa pikkumissioita ja vähän isompiakin. Kaikki
julkkisuskovatkin tulivat tutuiksi, kun kutsuin heitä 7- 8 päiväsiin
ISO ILO tapahtumiin Lappeenrantaan. Saarnalupatutkinnon suoritin
työn lomassa. Seurakunnat kutsuivat mielellään mukaan omiin
tapahtumiinsa. En ollut työssäni tiukkapipo, vaan evankeliumin ilon
saarnaaja. Taisin siinä ilossani unohtaa vapaapäivätkin.
En olekaan se mikä olen
Usein
lapsuuskodissa ja lähiomaisten luona käytyämme jäivät jotkut sanat,
katseet, eleet ihmetyttämään. Etsin yhdennäköisyyttä isä suvun
kanssa, ei löytynyt. Syntyi epäilys, kuka oikein olen. Muutaman
vuoden kuluttua rohkenin kysyä enoni puolisolta: ”Olenko Väinön
poika?” ”Suoraan kysymykseen suora vastaus, et ole”, hän vastasi. Väinö oli jo pitkään katsellut äitiäni, ’sillä silmällä’, ja piirittänyt häntä. Vanhempana ja kokeneempana, hän otti nuoren äidin ja syntyvän lapsen vastuulleen. Yhdessä he päättivät, että lapselle ei kerrota asiasta, ellei ole pakko. Sitä pakkoa ei heidän mielestään tullut. Olisin suhtautunut tähän tietoon ehkä toisin, ellen olisi ollut uskossa. Sain myös 8 uutta sisarusta, joista nuorinta olin opettanut Kajaanin seminaarissa. Hän jäi usein juttelemaan ja sanoi, että kyllä sinä olet minun veljeni näköinen. Sain nähdä dementoituvan biologisen isäni ja siunata häntä. Huugo-isä oli seurannut elämääni. Hän oli käynyt katsomassa minua salaa, kun olin vierailulla serkkujeni luona Alavieskassa. Olipa kysellytkin elämäni vaiheita. Isäasian tiesi lähes koko suku ja puoli kylää, mutta en minä. Jumalan koulussa ollaan mutta ei viitata Olen varustettu uuden aloittamisen armolahjalla ja niin työ vei minut Jyväskylään Keski-Suomen Kansanlähetyksen piirijohtajaksi vuonna 2000. Siellä työ oli laskettu niin alas, että haastetta riitti uusien suhteiden luomisessa seurakuntiin ja piirin työn nykyaikaistamisessa. Jyväskyläänkin hankin uuden Lähetyskodin, kuten olin tehnyt Lappeenrantaan. Jyväskylässä oli paljon nuorisoa. Erään kerran tuli opiskelija kyselemään meidän nuorisotyötämme. Vastasin, että onhan meitä tässä jo kaksi. Niin alkoi nuorisotyö, kolmen kohtaamisen työmuoto erilaisine tapahtumineen. Nuoret innostuivat, kun saivat vastuuta ja vasta hankittu Lähetyskotikin kävi pieneksi.
Leena
sairastui akuuttiin leukemiaan 2003 ja se laittoi monta asiaa
uusiksi. Raskaiden hoitojen ja Jumalan avulla Leena selvisi
sairaudesta jääden sairaseläkkeelle. Minä aikaistin eläkkeelle
jäämistäni ja jäin SEKLin valtakunnalliseen julistustyöhön. Teen
toiminimeni puitteissa nettisivuja yhteisöille ja yksityisille.
Minulla oli tuttuja rautatieläisiä Kajaanin ajoilta ja sain pyynnön tehdä Rautatieläisten Kristillisen yhdistykseen nettisivut. Meidät kutsuttiin Leenan kanssa tutustumaan heidän omistamaansa Rautialan pikkupappilaan Vesilahdessa. Siellä kokoontui mielenkiintoisia persoonia eri hengellisistä taustoista. Autoin heitä uppoutumalla koko persoonallani heidän työnäkyynsä, myöhemmin löysin itseni yhdistyksen puheenjohtajan paikalta. Kymmenen vuotta jaksoin tehdä heidän kanssaan työtä. Ikääni ja Leenan uuteen sydänsairauteen vedoten en asettunut enää ehdolle puheenjohtajaksi vuonna 2019. Saarnamatkoja teen aina pyydettäessä ja niitä näyttää riittävän. Paras Isä Varsinkin kasvatti-isäni Väinön osuus on korostunut, kun olen tutustunut Raamatun isiin. Vaikka hänen kasvattajan tehtävänsä mielestäni jäi kesken, opetti hän minut ottamaan vastuuta niin maallisessa kuin hengellisessä elämässä. Häntä voi hyvällä syyllä verrata Joosefiin, Jeesuksen isään, joka otti Marian ja syntyvän Vapahtajan omakseen ja huolehti heistä. Isäpuoli Jaakko oli enemmän isoveli, kuin isä. Välillämme vallitsi luonnikas kaverisuhde hänen elämänsä loppuun asti. Huugo isästä jäi muistoksi kirkkaat siniset silmät ja lempeä katse tavatessamme yhden ainoan kerran sisarusparven keskellä. Paras kaikista on kuitenkin Isä taivaassa. Hänen askelissaan olen saanut kulkea ennen kuin ymmärsin, millaisen rikkaan elämän hän on minulle antanut. Isoksi veljeksi hän on antanut Jeesuksen, johon voin aina turvautua. Jospa voisin tämän välittää lapsille ja lastenlapsille. Isänä ja ukkina minulla on tärkein rooli kulkea heidän rinnallaan ja rukoilla. Opettaja ja julistaja Arto Auranen.
|
